Miksi minä en halua Suomeen 50 000 kiinalaista opiskelijaa vuodessa

Angry Birds -pelistään tunnetun Rovion markkinointijohtaja Peter Vesterbacka toisti eilen SuomiAreenan haastattelussa tavoitteensa 100 000 ulkomaalaisen opiskelijan ottamisesta Suomeen ilmaiseksi opiskelemaan vuoteen 2017 mennessä. Valmistujille pitäisi Vesterbackan mukaan myöntää automaattisesti Suomen kansalaisuus. Vesterbackan mukaan tavoite kuulemma ”toteutuu heittämällä, kunhan kääritään hihat ja ryhdytään hommiin”.

Aiemmin Vesterbacka on ehdottanut, että Suomen pitäisi yrittää houkutella huomattavasti enemmän nimenomaan kiinalaisia opiskelijoita:

Kiinan valtio lähettää ulkomaille 500 000 opiskelijaa. Miksemme ottaisi tänne 50 000?

Vesterbackan ehdotus lähtee siitä, että hänen oma firmansa tarvitsisi tällä hetkellä kipeästi Kiinan markkinoiden osaajia. Ja kova kauppamies käyttää tietenkin hyväkseen kaikki mahdolliset tilaisuudet ajaa firmansa asiaa, kuten vaikkapa Linnan juhlat ja vaimonsa Angry Birds -mekon.

Jos unohdetaan hetkeksi se, että 50 000 kiinalaisen opiskelijan ottaminen joka vuosi vaatisi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen aloituspaikkojen tuplaamista (siis jos suomalaistenkin pitäisi sinne vielä mahtua) ja mittavaa asuntojen uudisrakentamista, niin Vesterbackan ehdotus ei ole mitenkään huono.

50 000 kiinalaisen opiskelijan ottaminen Suomeen joka vuosi olisi valtavan paljon parempi idea kuin 10 000 perheenyhdistämisten kautta tulevan somalin tai noin 5 000 vuosittaisen sosiaaliturvapaikanhakijan päästäminen maahan.

Kiinalaiset tunnetaan älykkäinä, sopeutumishaluisina ja ahkerina ihmisinä. Olen varma, että kiinalaiset opiskelijat hyötyisivät ilmaisesta suomalaisesta koulutuksesta suuresti. Monet heistä jäisivät varmasti Suomeen töihinkin, sikäli kuin Rovion kaltaisia työpaikkoja täällä riittää. Kiinalaiset toisivat varmasti mukanaan monenlaista taloudellista toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä.

En myöskään usko, että suurikaan määrä kiinalaisia opiskelijoita aiheuttaisi piikkiä rikollisuudessa. Päinvastoin: uskon, että kiinalaiset opiskelijat syyllistyisivät raiskauksiin, ryöstöihin ja pahoinpitelyihin harvemmin kuin kantaväestö keskimäärin ja huomattavasti harvemmin kuin humanitaariset eli sosiaaliturvaperäiset maahanmuuttajat Lähi-Idästä ja Afrikasta. Tiettyjä sosiaalisia ongelmia saattaisi syntyä siitä, että poikia suosivasta Kiinasta tulevat opiskelijat olisivat todennäköisesti valtaosin miespuolisia. Mutta kaiken kaikkiaan olen varma, että kiinalaiset opiskelijat olisivat Suomelle ihan oikeasti rikkaus ja voimavara.

Siitä huolimatta en halua, että Suomeen tulee vuosittain 50 000 opiskelijaa Kiinasta tai mistään muualtakaan. Jo kymmenessä vuodessa se tarkoittaisi, että Suomessa olisi puoli miljoonaa kiinalaista, jos valtaosa valmistuneista jäisi tänne ja toisi ehkä perheensäkin. Väestöräjähdyksen vaivaamassa maailmassa määrä ei jäisi tietenkään tuohon. Ja Suomi, jossa olisi puoli miljoonaa tai pari miljoonaa kiinalaista ei olisi enää Suomi. Se saattaisi olla paljon rikkaampi ja menestyvämpi maa, mutta se ei enää olisi Suomi.

Jokaisella kansalla on oikeus elää omassa maassaan oman näköistään elämää. Myös suomalaisilla on oikeus omaan maahan, jonka kaduilla kävelee ihanan vaaleita elovenatyttöjä ja jossa perunanenäiset koskenlaskijapojat juoksevat juhannussaunasta avantoon perse paljaana perkelettä huutaen, vaietakseen sitten murjottamaan koko pimeäksi talveksi.

Jokaisella kansalla on oikeus elää omassa maassaan oman näköistään elämää.

Kuunnelkaamme vielä lopuksi, kun kaikkien aikojen kuuluisin nyrkkeilijä Muhammed Ali kertoo, miten kiinalaiset tykkäävät saada suloisia vinosilmäisiä vauvoja, jotka ovat aivan heidän itsensä näköisiä. Ali puhuu asiaa.

_______________________

Kirjoitus on uudelleenjulkaisu vuodelta 2011.

Maahanmuuttokeskustelussa mikään ei muutu. Vuodesta toiseen ongelmat, trollaukset ja provot ovat samat. Käytännön tasolla mitään muutosta kohti parempaa ei tapahdu.

Mamubisneksestä mallia elvytykseen

Stubbin hallitusohjelmassa taloutta pyritään elvyttämään erilaisilla infrastruktuurihankkeilla, kuten Pisara-rata, länsimetro ja Tampereen kaupunkiraitiotie. Periaatteessa tämä on ihan positiivista, mutta näiden hankkeiden ongelmana on se, että niissä rakennettava infra hyödyttää vain metropoli-Suomea. Elvytystä kaivattaisiin kipeästi muuallakin maassa. Lisäksi aivan liian suuri osa näihin hankkeisiin käytetyistä rahoista tulee valumaan pois Suomesta ulkomaisten alihankkijoiden ja ulkomaisen työvoiman käytön takia.

Hallituksen kannattaisi ottaa mallia niistä menetelmistä, joita on onnistuneesti käytetty pikkukuntien talouselämän piristämiseen maahanmuuttobisneksen keinoin, eli valon kantamisesta säkissä ikkunattomaan tupaan. Esimerkiksi Punkalaitumella nyt lakkautusuhan alla oleva SPR:n hallinnoima vastaanottokeskus on jo vuosien ajan muodostanut merkittävän piristysruiskeen paikkakunnan taloudelle. Vastaanottokeskuksen toiminnan jatkumisen puolesta onkin käynnissä ankara taistelu, jota johtaa paikallinen kansanedustaja Martti Mölsä (ps), joka on muun muassa tehnyt eduskunnassa kirjallisen kysymyksen Punkalaitumen vastaanottokeskuksen pelastamiseksi.

Punkalaitumen kunnanjohtaja Lauri Inna laskeskelee Punkalaitumen sanomissa, että vastaanottokeskus merkitsee alueelle lähes 2 miljoonan euron tulovirtaa vuodessa. Keskuksen sulkemisen seuraukset olisivat katastrofaaliset:

– Karuimmillaan sivistystoimi menettää reilut 300 000 euroa ja kunta vuokratuloja noin 218 000 euroa. Tämän päälle menetetään vastaanottokeskuksen budjetti, yli miljoona euroa, jota on käytetty mm. kuljetuksiin, apteekkiin, kauppaan ja erilaisiin palveluihin sekä lisäksi asukkaiden käyttämä raha, joka aluetaloudessa arvioiden on noin 300 000 euroa. Kunnalle koituu näiden lisäksi tappiota kiinteistön huollossa kymmeniä tuhansia euroja, Lauri Inna laskee.

Tämä elvytys on tosin pääosin kohdistunut niihin ulkomaan kansalaisiin, jotka ovat tulleet Suomeen hakemaan turvapaikkaa sekä heidän ympärilleen kehitetyssä maahanmuuttobisneksessä mukana oleviin tahoihin. Miten tällainen elvytys saataisiin kohdistumaan oikeudenmukaisemmin ja tasaisemmin kaikkiin suomalaisiin kuluttajiin?

Se kävisi näin helposti: annetaan jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle 1 000 euron arvosta lahjakortteja, jotka on käytettävä kolmen kuukauden kuluessa kotimaisiin tuotteisiin tai palveluihin. Tai jos halutaan erityisesti tukea vaikeassa asemassa olevia lapsiperheitä niin annetaan tonnin lahjakortti jokaiselle Suomen kansalaiselle iästä riippumatta. Tässä ei ole nyt syytä pihtailla!

Kotimaiseen kulutuskysyntään kohdistuva elvyttävä vaikutus olisi valtava. Kansalaisille tulisi yhtäkkiä viiden miljardin edestä uutta ostovoimaa, joka olisi pakko käyttää nopeasti. Sopii vain toivoa, että kotimaiset yritykset pystyisivät vastaamaan räjähdysmäisesti kasvaneeseen kysyntään.

Lahjakorttien määrää, käyttöaikaa ja kotimaisen tuotteen tai palvelun määritelmää voidaan tarvittaessa säätää, jotta haluttu elvyttävä vaikutus saavutetaan. Jos ensimmäinen satsi ei elvytä tarpeeksi, lääkkeen annostelua jatketaan.

Tällainen elvytys kohtelisi kaikkia suomalaisia kuluttajia ja yrityksiä tasapuolisesti, oikeudenmukaisesti ja ihmisarvoisesti asuinpaikasta riippumatta. Lisäksi se olisi erittäin eettistä ja ekologista, koska se turvapaikanhakijoihin kohdistuneenakin on valtavan eettistä, ekologista ja järkevää.

Joku voi kysyä, onko meillä varaa tällaiseen? Totta kai meillä on varaa, sillä onhan meillä varaa aivan vastaavaan toimintaan silloin, kun kohteena ovat Suomeen turvapaikkashoppailemaan tulleet ulkomaan kansalaiset. Kyllä suomalaisillakin pitää olla oikeus shoppailla omassa maassaan valtion laskuun!

Miten tämä sitten kustannettaisiin? Vaihtoehtoja on monia. Ensinnäkin voimme tehdä tämän velaksi, kuten nykyään teemme maahanmuuttobisneksen suhteen. Suomella on maailman paras AAA-luottoluokitus, joten saamme lisää velkaa vaikeuksitta. Tai jos lisävelan saanti alkaa tehdä tiukkaa, Suomi voi sopia EU:n kanssa oikeudesta ”painaa euroja”. Tämä ei ole ollut mikään ongelma EU:n ongelmamaiden kohdalla, joten se ei voi olla ongelma Suomenkaan kohdalla. Tai jos EU kiukuttelee, Suomi voi erota EU:sta ja hoitaa rahan painamisen omassa valuutassaan.

Joka tapauksessa talous elpyy, kotimainen kysyntä ja tuotanto lähtevät nousuun ja – mikä parasta – ihan tavalliset suomalaiset hyötyvät.

Voittaako hokema vai asia?

Demokratian ongelma on tasa-arvo, joka nostaa mielipiteet tiedon korvikkeeksi, sanoo Esko Valtaoja kolumnissaan (TS 19.4.2011). Valtaojan mielestä jokainen mielipide ei todellisuudessa ole yhtä arvokas.

Tämä on tavallaan totta nimenomaan edustuksellisessa demokratiassa, jossa äänestetään henkilöistä. Ihmisten on helppo äänestää ”mutu-tuntumalla jotain hyvältä vaikuttavaa jätkää tai mimmiä”, koska mediakaan ei tuo esille puolueiden todellisia linjaeroja, vaan keskittyy henkilökuviin ja lööppimateriaaliin.

Valtaoja tekee mielestäni kuitenkin virheen laajentaessaan saman koskemaan myös kansanäänestyksiä, joita hän vertaa Idols-äänestyksiin. Minun mielestäni paras tapa saada kansalaiset perehtymään asioihin on antaa heille mahdollisuus päättää niistä. Vaikkapa turvetuotantoa koskeva – mielellään sitova – kansanäänestys lisäisi kansalaisten kiinnostusta ja tiedonhankintaa turvetuotantoa kohtaan räjähdysmäisesti.
Kansanäänestykset sopivat erityisen hyvin sellaisten asioiden päättämiseen, jotka ovat pohjimmiltaan lähes täysin arvokysymyksiä. Esimerkiksi homoliittoja koskeva kansalaisaloite sopisi erinomaisesti kansanäänestykseen. Asia herättää monissa voimakkaita tunteita ja jakaa kansaa selvästi. Kyseessä on kuitenkin arvokysymys, jossa kansanedustajan, tähtitieteilijän ja pitkäaikaistyöttömän mielipiteet ja asiaan perehtyneisyys ovat aivan yhtä arvokkaita. Toki tähtitieteilijä voi perustella mielipidettään monin tavoin ja pyrkiä esittämään sen tieteellisenä totuutena esimerkiksi sanomalla, että ”Jos olette eri mieltä kanssani, niin imekää munaa, molot”, kuten Valtaoja teki City-lehdessä, mutta hän tuskin saa homoliittojen vastustajan päätä kääntymään.

Niin kauan kuin äänestetään vain ihmisistä, se televisiossa eniten esillä ollut hahmo tai hokema voittaa. Jos halutaan, että kansa kiinnostuu asioista ja perehtyy niihin, kansalle on myös annettava mahdollisuus päättää asioista suoralla kansanäänestyksellä.