Vapaaseen kilpailuun perustuva sotemalli

Elina Lepomäki esitti varsin mielenkiintoisen sotemallin, jossa sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvät tehtävät otetaan kunnilta pois: rahoitusvastuu siirretään Kelalle, tuotanto- ja pääosin myös järjestämisvastuu markkinoille.

Itse en menisi aivan noin pitkälle, vaan säilyttäisin palvelujen järjestämisvastuun julkisella puolella, vaikkapa sitten maakuntatasolla. Siitä olen ehdottoman samaa mieltä, että malli, jossa raha seuraa asiakasta on kuntien ja asiakkaiden kannalta paljon oikeudenmukaisempi kuin nykyinen.

Nykymallissa sairaat ja vanhukset ovat kunnille taakka, joka kunnan on lakisääteisesti hoidettava. Osittain tätä taakkaa kevennetään erilaisilla valtionosuuksilla, mutta lopputulos on kuitenkin se, että ne kunnat, joissa on paljon vanhoja ja sairaita asukkaita ovat pulassa.

Jos Kelan maksama raha (palveluseteli) seuraisi asiakasta, tilanne kääntyisi päinvastaiseksi: sairaista ja vanhuksista tulisi kuntien kannalta arvokkaita voimavaroja, suorastaan kultamunia munivia hanhia, joista kannattaisi kilpailla tarjoamalla heille parempia palveluja.

Lepomäen mallissa ”Yksityiset, julkiset ja kolmannen sektorin palveluntarjoajat voivat tarjota palveluita asiakkaille samalta viivalta. Tuottajat hyväksytään järjestelmään joko valtakunnallisesti tai esim. viiden sote-alueen voimin. Tuottajat voivat olla pieniä paikallisia tai pelkästään esimerkiksi virtuaalipalveluita tarjoavia yksiköitä. Asiakas päättää kulloisenkin tarpeensa mukaan”. Kaikki tämä kuulostaa erittäin hyvältä, varsinkin asiakkaan kannalta.

Käytännössä kompastuskiveksi noussee se, millaisia hyväksymisvaatimuksia palveluntuottajille asetetaan. Palvelujen kilpailuttaminen mahdollisimman pienissä erissä suosii pieniä, paikallisia toimijoita. Siksi yksityisten suuryritysten kannattaakin pyrkiä lobbaamaan palveluntuottajien pätevyyttä, palveluvalikoimaa, tiloja, laitteistoja yms. koskevat vaatimukset niin koviksi (perustellen tätä mm. potilasturvallisuudella), että pienet yritykset pelataan käytännössä pois markkinoilta. Ylikansallisilla terveysalan yrityksillä on myös mahdollisuus harjoittaa polkumyyntiä sen aikaa, että saavat tiputettua pienemmät kunnat pois kilpailusta. Kilpailun avaaminen ei siis ole mitenkään ongelmatonta ja johtaa helposti siihen, että ylikansalliset suuryritykset pääsevät rahastamaan.

Itse en siis ottaisi sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä tehtäviä kokonaan kunnilta pois, vaan säilyttäisin palvelujen järjestämisvastuun maakunnilla ja pitäisin kunnat mukana palvelutuotannossa. Hoitotarpeen määrittely olisi julkisen puolen tehtävä. Julkista puolta tarvitaan myös siksi, että osan lääkäreistä on toimittava virkavastuulla.

Tällöin julkinen puoli pystyisi käytännössä ohjaamaan hintatasoa, koska yhtenä rajana olisi se hinta, jolla ko. palvelu on saatavilla julkiselta tuottajalta. Oletetaan, että vaikkapa lääkärin vastaanotolla käynnin hinta (palveluseteli) on 50. Tähän voidaan sisällyttää jonkinlainen asiakkaan maksama omavastuu, joka on aina sama. Palvelu on saatavilla kunnan terveyskeskuksesta hintaan 50. Tällöin yksityisen puolen kilpailumahdollisuus syntyy siitä, että yksityiseltä yritykseltä sama palvelu on saatavissa nopeammin tai lähempää tai samalla hinnalla saa selvästi laadukkaampaa palvelua ja lasin sampanjaa odotellessa. Jos kyseisen palvelun tuottamisen hinta on vaikkapa 30, yritys saa reilusti voittoa. Mutta aivan samalla tavalla myös julkinen palveluntarjoaja voi tässä mallissa vetää voittoa, jos pystyy tuottamaan ko. palvelun esimerkiksi hintaan 40. Parhaimmillaan sotepalvelujen tarjoaminen voisi siis olla kunnille tuottoisaa liiketoimintaa. Kunnilla on tietysti myös mahdollisuus – kuntalaisten hyvinvoinnin ja lähipalvelujen nimissä – ylläpitää palveluja, jotka tuottavat kunnalle tappiota. Mutta se on jokaisen kunnan oma asia. Kunnallisilla palveluntarjoajilla olisi tietenkin mahdollisuus vapaasti myydä palvelujaan haluamaansa hintaan kaikille halukkaille, kuten vaikkapa venäläisille turisteille.

Esittämäni mallin kustannuksista nykytilaan verrattuna en osaa sanoa mitään. Eipä osannut Lepomäkikään. Mutta joka tapauksessa on selvää, että sotepalveluihin joudutaan käyttämään valtavasti rahaa lähivuosikymmeninä. Tilanne ehkä vähän tasoittuu suurten ikäluokkien poistuessa. Rahoitusvastuun siirtäminen Kelalle olisi joka tapauksessa oikeudenmukaista kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta. Ja, kuten sanottu, se muuttaisi sairaat ja vanhukset taakasta tulonlähteeksi. Kunnat puolestaan muuttuisivat maksajista palveluntuottajiksi ja mahdollisesti jopa tienaajiksi.

Ihannetapauksessa Suomeen syntyisi lukuisia pieniä ja keskisuuria, suomalaisomisteisia yrityksiä, jotka pyrkisivät paikallisesti tarjoamaan ylivoimaisen hyviä palveluita ja houkuttelemaan sitä kautta asiakkaita. Jos palveluntarjoajien hyväksymisvaatimukset pidetään riittävän keveinä, yksityinen vanhusten palvelutalo voisi esimerkiksi tarjota myös lääkärin vastaanottopalveluita lähiseutunsa asukkaille.

Suomi pelasti hullun somalimurhaajan

Somalimies tappoi lokakuussa mogadishulaisessa moskeijassa yliopisto-opiskelijan leikkaamalla pään irti veitsellä. Miehen omaiset Somaliassa ja Suomessa katsoivat miehen kärsivän mielenterveysongelmista. Suomen ulkoministeriö ja Suomen paikallinen konsulaatti riensivät heti apuun tarjoten somalimiehelle tukea ja apua. Tämä siksi, että päänleikkaajasomalilla on pysyvä oleskelulupa Suomeen.

Viime vuonna Somaliassa pidetyssä oikeudenkäynnissä mies tuomittiin kuolemaan. Sen jälkeen alkoi kuitenkin klaanien keskenään käymä sovitteluprosessi, joka päättyi HS:n mukaan siihen, että uhrin omaiset saavat korvauksen ja mies on periaatteessa vapautettu syytteistä. Somalialaisen sovittelukäytännön mukaan korvaus voi olla esimerkiksi rahaa, kameleita tai lehmiä. Uutisen mukaan Ulkoministeriö ei ole vastannut asian hoitamisesta koituvista kustannuksista. Saattaa kuitenkin olla, että Suomen sossu tai Kela joutuu viime kädessä maksamaan nämä korvaukseksi vaaditut kamelit tai lehmät.

Niin kutsuttujen verirahojen maksaminen ei ole mitään uutta. Suomessakin vallitsi joskus tuhat vuotta sitten järjestelmä, jossa murhaaja saattoi vapautua syytteestä maksamalla uhrin suvulle korvaukset. Tämä perustui siihen ajatteluun, että ihmisellä on arvoa vain perheensä tai klaaninsa jäsenenä, ei yksilönä.

Nyt jäämme vain odottelemaan, milloin päänkatkomista harrastava, mielenterveysongelmista kärsivä somalimurhaaja palaa Suomeen. Hän on asunut yli 20 vuotta Suomessa ja hänellä on voimassa oleva pysyvä oleskelulupa Suomeen, joten hän voi Suomen viranomaisten estämättä vapaasti palata maahan.

***

Heti murhan tapahduttua ja Suomen ulkoministeriön riennettyä hätiin muutospuolue teki eduskunnassa kirjallisen kysymyksen konsulipalvelujen tarjoamisesta somalimurhaajalle.

Tavallisen kansalaisen oikeustajuun ei mitenkään mahdu, että joku Kanadasta Suomeen muuttanut somali, joka palaa kotimaahansa Somaliaan ja syyllistyy siellä raakaan murhaan, olisi oikeutettu suomalaisten verovaroilla kustannettaviin konsulipalveluihin vain sen takia, että hänelle on annettu pysyvä oleskelulupa Suomeen.

Asia on sitäkin ajankohtaisempi, koska Suomesta on lähtenyt suuri määrä henkilöitä terroristeiksi muun muassa Syyriaan. Osa heistä on ulkomaan kansalaisia. Ovatko nämäkin terroristit oikeutettuja suomalaisiin konsulipalveluihin, mikäli he joutuvat syytteeseen suorittamistaan sotarikoksista?

Konsulipalvelulakia tulisikin viipymättä muuttaa siten, että ainakaan sen 5. luvussa tarkoitettuja ”Palveluja vapautensa menettäneelle ja syytetylle” ei tarjottaisi ulkomaan kansalaisille, vaikka heillä sattuisikin olemaan pysyvä oleskelupa Suomessa. Missään tapauksessa tällaisia palveluja ei pitäisi tarjota terrorismirikoksiin syyllistyneille.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta konsulipalvelulakia muutettaisiin siten, että ainakaan sen 5. luvussa tarkoitettuja ”Palveluja vapautensa menettäneelle ja syytetylle” ei tarjottaisi ulkomaan kansalaisille?

Helsingissä 14 päivänä marraskuuta 2014
James Hirvisaari /m11

Vastaukseksi tähän ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi, että ihmisoikeudet läpäläpälää ja että ulkoministeriö ei aio tehdä mitään muuttaakseen lakia järkevämmäksi.

***

Tämä tapaus on todella monella tavalla sairas ja järjetön. Mutta miten tässä sitten olisi pitänyt toimia?

Minun mielestäni asioiden pitäisi olla näin:

– Somaleja ei olisi alun perinkään pitänyt ottaa Suomeen. Somalien massamaahanmuutolta oltaisiin helposti voitu välttyä käännyttämällä heti ensimmäiset tulijat takaisin Neuvostoliittoon. (Katso tarkemmin alla olevilta videoilta.)

– Jos Suomessa asuva ulkomaalainen palaa kotimaahansa tai lähtee muualle ulkomaille ja tappaa jonkun, hänen oleskelulupansa Suomeen pitää välittömästi peruuttaa, koska muiden ihmisten päitä irti leikkaava ihminen on selvästikin vaarallinen. Missään tapauksessa häntä ei saa päästää takaisin Suomeen. Muilta osin Suomen ulkoministeriön tai konsulaatin ei ole syytä puuttua asiaan.

– Suomen sossun ei pidä antaa harkinnanvaraista sosiaalitukea verirahoina maksettavien kamelien ostamiseen. Ei ikinä, eikä minkään mutkan kautta.

Väittelyä Nasima Razmyarin kanssa

Minulla oli ilo väitellä Nasiman kanssa CREAT.FI:n järjestämässä Samalla viivalla –vaalipaneelissa. Väittelyparit arvottiin paikan päällä, samoin aiheet. Maahanmuuttopolitiikan osuminen juuri meidän aiheeksemme oli minulle mieluisa yllätys, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin esille Porissa äskettäin sattuneen tapauksen, jossa Afganistanista ilmeisesti kiintiöpakolaisena tullut mies murhasi 17-vuotiaan suomalaisen tytön ja poltti hänen ruumiinsa.

Nasima kuitenkin ilmoitti ykskantaan, että hän ei halua lainkaan keskustella aiheesta. Ilmeisesti Nasima ymmärsi väärin, että minä vaatisin häntä pyytämään anteeksi afgaanimiehen puolesta tai irtisanoutumaan teosta, jonka kanssa Nasimalla ei tietenkään ole mitään tekemistä.

Väärinkäsitys on ikävä, koska halusin vain kuulla todellisen asiantuntijan näkemyksen tähän vaikeaan aiheeseen. Nasimahan on tehnyt merkittävän työuran maahanmuuttajatyössä yrittäen ehkäistä kunniaväkivaltaa, pakkoavioliittoja ja muita maahanmuuton mukanaan tuomia ongelmia.

Porin tapaus ei ole suinkaan ainoa. Myös toinen Afganistanista kiintiöpakolaisena tullut mies on syyllistynyt useisiin vakaviin seksuaalirikoksiin, joista ainakin osa on kohdistunut alaikäisiin. Hänet on määrätty karkotettavaksi takaisin Afganistaniin pakolaisasemastaan huolimatta, mutta on epäselvää, tullaanko karkotusta ikinä panemaan täytäntöön.

Ainoa sallittu mielipide julkisessa keskustelussa on se, että kiintiöpakolaisina Suomeen tulevat ovat niitä kaikkein haavoittuvimmassa ja heikoimmassa asemassa olevia. Ehkäpä he ovatkin, mutta totuus on se, että YK:n pakolaisleireillä tai naapurimaissa oleskellessaan he eivät enää ole välittömässä hengenvaarassa. Heidän siirtämisensä Suomeen on käytännössä etnisten puhdistusten tukemista. Heille se tietenkin sopii, koska Suomessa on ilmaiseksi tarjolla huomattavasti korkeampi elintaso kuin kotimaahan palatessa.

Leskiäidit, joilla on nuoria lapsia esitetään usein ihanteellisena kohderyhmänä, joita Suomen pitäisi erityisesti ottaa vastaan. Ainakin toisessa näistä tapauksista oli kyseessä nimenomaan tällainen leskiäiti. Olisinkin halunnut kysyä Nasimalta, onko afganistanilaisen kulttuurin, islamin uskonnon ja monikulttuuri-ideologian yhdistelmä niin vahva, että yksin jääneellä äidillä ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia kasvattaa poikalapsiaan elämään Suomessa ihmisiksi. Muslimiperheessähän isän puuttuessa vanhin poika pitää valtaa. Ja Suomessa vallitseva monikulttuuri-ideologia ei edes edellytä, että maahanmuuttajat opettelisivat elämään tasa-arvoisessa Suomessa maan tavalla, vaan heitä kannustetaan säilyttämään oman kulttuurinsa ja uskontonsa, vaikka niistä olisi heille pelkkää haittaa. Valitettavasti Nasima ei halunnut keskustella kiintiöpakolaisperheiden sisäisistä ongelmista.

Olisin halunnut myös kysyä Nasimalta – ja toki muiltakin humanitaarisen maahanmuuton kannattajilta – miten suuren riskin suomalaisia kohtaan he ovat valmiita hyväksymään vastineena väestönsiirtojen muodossa tapahtuvasta maailmanparannuksesta. On selvää, että kaikki kiintiöpakolaiset, edes miehet, eivät ole tulevia raiskaajia tai murhaajia. Mutta minun mielestäni yksikin tapaus on liikaa. Minulle on kaikkein tärkeintä suomalaisten turvallisuus. Jos yksikin suomalainen voidaan säästää raiskatuksi tai murhatuksi tulemiselta jättämällä ottamatta kiintiöpakolaisia ja turvapaikanhakijoita Suomeen, se kannattaa minun mielestäni ehdottomasti tehdä.

Tässä linkki väittelyn videoon CREAT.FI:n sivuilla. Sama video myös alla. Maahanmuuttopoliittinen osuus alkaa noin kohdasta 04:15.

Suora demokratia pelottaa elitistejä

Yksi yleisimmin esitetty väite sitovia kansanäänestyksiä vastaan on, että kansalla ei ole riittävää asiantuntemusta vaikeista asioista päättämiseen. Tässä helposti unohtuu se, että jotkut asiat ovat niin monimutkaisia, että ns. asiantuntijoillakaan ei ole niistä tarpeeksi tietoa, kansanedustajista ja ministereistä puhumattakaan. Jokainen vähänkään politiikkaa seurannut voi tehdä omat johtopäätöksensä nykyisten kansanedustajien ja ministereiden asiantuntemuksen tasosta.  Lisäongelmana on puoluekuri, joka sitoo niiden harvojen omilla aivoillaan ajattelevien kansanedustajien kädet silloin kun tulee äänestysnapin painamisen aika.

Jotkut asiat taas ovat selkeästi mielipidekysymyksiä, jotka ratkaistaan puhtaasti tunnepohjalta. Kansanäänestyksiä tulee voida järjestää sekä pienistä että suurista asioista: homoliitoista ja keskioluesta siinä missä Natosta ja EU:stakin.

Muutospuolue on muuten tehnyt lakialoitteet kansanäänestyksen järjestämisestä sekä Natosta että Suomen EU-jäsenyydestä. Yleisesti Muutos on sitä mieltä, että kansanäänestys pitää järjestää aina kun 50 000 äänivaltaista Suomen kansalaista niin haluaa, oli asia pieni tai suuri. Parhaiten sitovat kansanäänestykset toimisivat ”hätäjarruna”, jolla kansa pystyisi tarvittaessa ottamaan vallan omiin käsiinsä ja pysäyttämään vaikkapa Kreikan tukipakettien kaltaiset järjettömyydet.

Lisää asiaa suorasta demokratiasta voi katsoa tästä haastattelustani, jossa kumotaan kaikki yleisimmät ja typerimmät sitovia kansanäänestyksiä vastaan esitetyt vastaväitteet: