Keskiluokan ahdinko ja köyhälistön alistus kumpuavat maahanmuutosta

”Ovatko kaikki tulleet hulluiksi?” kysyy professori Heikki Hiilamo Helsingin Sanomien kirjoituksessaan (Muukalaisvihamielisyys kumpuaa keskiluokan ahdingosta ja alistetusta köyhälistöstä, HS 14.2.2016).

Hiilamo on huolissaan siitä, että suomalaiset ovat jakautuneet myönteisesti ja kielteisesti maahanmuuttajiin suhtautuviin ja järkevä keskustelu aiheesta ei tunnu onnistuvan. Valitettavasti Hiilamokaan ei halua keskustella itse asiasta, vaan etsii syytä leimakirveestä nimeltä ”muukalaisvihamielisyys”.

Kansalaisten voimakas jakautuminen maahanmuuttoon liittyvissä asioissa ei ole mikään ihme, sillä vastakkainasettelua on luotu aivan tarkoituksellisesti houkuttelemalla maahan ennätysmäärä sosiaaliturvaperäisiä maahanmuuttajia ja toisaalta estämällä rasistileimaa lätkien kansalaisia keskustelemasta haittamaahanmuuton ongelmista.

Keinotekoisten väestönsiirtojen käyttäminen valloitettujen kansojen heikentämiseen on ikivanha ajatus (hajota ja hallitse), jota esimerkiksi Julius Caesar käytti menestyksellä. Etnisten ristiriitojen luomisen todellinen mestari oli Josef Stalin, joka siirsi kokonaisia kansoja paikasta toiseen junanvaunuissa. Hänen luomiensa ongelmien perintö elää muun muassa tämän päivän Ukrainassa. Stalinin keinoja käyttävät nykypäivänä Turkki, joka uhkailee ja kiristää EU:ta itse liikkeelle laittamillaan pakolaisvirroilla, ja EU, joka käyttää pakolaiskriisiä hyväkseen heikentääkseen jäseninään olevien kansallisvaltioiden sisäistä yhtenäisyyttä. Myös Suomen sisällä on tahoja, jotka katsovat hyötyvänsä kansakunnan jakautumisesta ja vastakkainasettelun lisääntymisestä: suurkapitalisti haluaa käyttää halpatyövoiman maahanvyöryä ay-liikkeen lannistamiseen, vasemmistoanarkisti kuvittelee itse nousevansa johtajaksi suomalaisen yhteiskunnan romahduksen jälkeen, tavallinen kapitalisti kerää itselleen turvapaikkabisneksen tuottamat pikavoitot ja hyvää ihmisyyttä pursuava Hyvä Ihminen hyödyntää hädänalaisia ”pakolaisia” kerätäkseen itselleen hyvää mieltä ja seksuaalista tyydytystä.

Ainoa, jolta ei kysytä mitään on aivan tavallinen, suomalainen, työssä käyvä veronmaksaja, joka kustantaa koko lystin. Vähemmästäkin tulisi hulluksi.

Hiilamo havainnoi aivan oikein, että ”Suomen yhteiskunnallinen tilanne on monella tavalla poikkeuksellinen. Pitkän aikaa Suomi menestyi maailmantaloudessa erinomaisesti ketteryyden, luottamuksen ja korkean koulutuksen avulla. Sitten alkoi pitkäkestoinen talouskriisi. Suomen talouden alamäen pituus hakee vertaistaan länsimaiden lähihistoriassa.

Globalisaatio on vienyt teollisuuden työpaikat halvempiin maihin ja talouskriisi on iskenyt erityisen rajusti entisiin teollisuuspaikkakuntiin ja niiden asukkaisiin.

Hiilamon mainitsemista menestystekijöistä ainakin väestön keskinäinen luottamus ja korkea koulutus ovat suoraan väestön laatuun liittyviä asioita, joita pitkään jatkunut haittamaahanmuutto on hiljalleen romuttanut. Globalisaatiota Hiilamo tuntuu pitävän jonkinlaisena väistämättömänä luonnonvoimana.

Todellisuudessa ne poliittiset päätökset, joilla Suomi on avattu ylikansallisten markkinavoimien leikkikentäksi ovat juuri sitä: poliittisia päätöksiä. Pankkitoiminnan säätelyn lähes täydellinen poistaminen, EU:hun liittyminen ja eurovaluuttaan siirtyminen ovat kaikki poliittisia päätöksiä, joiden suhteen oltaisiin voitu päättää myös toisin.

Samana vuonna kanssani syntynyt Hiilamo on varttunut samassa Impivaara-Suomessa kuin minäkin:

Hyvinvointivaltion kulta-aika oli tyytyväisen keskiluokan aikaa. Kaikki suomalaiset tuloista, koulutuksesta ja asuinpaikasta riippumatta harrastivat hiihtoa, hurrasivat Lasse Virénille, kuuntelivat Kekkosta ja lottosivat lauantaisin. Jääkiekko, lenkkimakkara ja saunaolut kuuluivat suuren keskiluokan yleissivistykseen.

Näin todellakin oli. Suomi eli tyytyväisen suomettuneena ison karhun kainalossa ja nautti erikoisasemastaan kylmän sodan maailmassa. Idänkauppa kukoisti ja kaikilla suomalaisilla oli mahdollisuus parantaa omaa asemaansa omalla työllään. Kaikki nuoret saivat kesätyöpaikan siitä samasta firmasta, jossa vanhemmatkin olivat töissä. Duunarillakin oli ajan myötä mahdollisuus ostaa oma talo ja vaihtaa Ladansa Toyotaan. Ahkerimmat ostivat vielä kesämökinkin. Omasta mielestäni EU:ta edeltävässä itsenäisessä Suomessa oli parasta sen tarjoama sosiaalisen nousun mahdollisuus: köyhimmänkin työläisperheen lapsella oli mahdollisuus mennä yliopistoon opiskelemaan ja saada koulutustaan vastaavia töitä valmistuttuaan. Töitä todellakin riitti kaikille.

Tuon ajan Suomea väitetään usein sulkeutuneeksi, mutta kyllä täältä hyvin pääsi matkustamaan. Itse kiersin Eurooppaa interraililla joka kesä ja ne kuuluisat passimuodollisuudet rajoittuivat Suomen leijonakantisen passin vilauttamiseen yöjunassa. Suomessa oli jonkin verran ulkomaalaisia, jotka olivat kaikki töissä tai opiskelemassa. Suomessa oli jopa afrikkalaisia, jotka opiskelivat täällä jotain hyödyllistä ja menivät sen jälkeen takaisin kotimaahansa rakentaakseen sinne parempaa tulevaisuutta. 1980-luvulla Suomessa oli tasan kolme somalia, joista yksi oli pidetty kunnaneläinlääkäri Savossa, toinen oli naislääkäri Helsingissä ja se kolmaskin teki jotain hyödyllistä. Somalien maine Suomessa oli sellainen, että suurin osa suomalaisista ei tiennyt somaleista yhtään mitään, ja ne jotka tiesivät, arvostivat tuota viisasta ja rauhanomaista lääkärikansaa.

Hiilamo jatkaa: ”Nyt tyytyväisen keskiluokan tilalla on ahdistettu keskiluokka ja alistettu köyhälistö. Luokkiin kuuluu paljon pettyneitä ja vihaisia miehiä sekä toivonsa menettäneitä savupiippukaupunkien asukkaita. Nämä ihmiset kuuluvat globalisaation häviäjiin. Tämä näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa.

”Voittajia eivät ole vain suosikkilajien urheilutähdet, menestyneet yrittäjät ja suuryhtiöiden johtajat.”

Koulutetuille kaupunkilaisille globalisaatio on tuonut halpoja lentolippuja, uusia kulinaristisia nautintoja, opiskelu- ja työtilaisuuksia ulkomailla, jännittävän erilaisia ystäviä ja myös elämänkumppaneita.

Kaikki tämä on totta, mutta se perustuu tietoisesti tehtyihin poliittisiin päätöksiin. Suomen vallanpitäjät ovat vaihtaneet turvallisen ja itsenäisen Suomen globaaliin EU-Suomeen. Työpaikat ja tulevaisuudenusko on vaihdettu rajattomaan maailmaan, halpalentoihin, kupilliseen latteaa lattea, kiinalaiseen viihde-elektroniikkaan, intialaisten lasten tekemiin kertakäyttöisiin muotivaatteisiin ja eläviin seksileluihin.

Hiilamo näkee ainoastaan savupiippukaupunkien asukkaat globalisaation häviäjinä. Todellisuudessa koko Suomi kuuluu globalisaation häviäjiin. Tässä asiassa ainoa ero Kuusankoskella katupartioivan pitkäaikaistyöttömän nuoren miehen ja samasta kylästä Helsinkiin sosiaalipolitiikkaa opiskelemaan lähteneen kympin tytön välillä on se, että toinen heistä ei ole vielä ymmärtänyt kuuluvansa globalisaation häviäjiin.

Jo pitkään velaksi elänyt Suomi on onnistunut ylläpitämään yliturvonnutta julkista sektoria, joka tarjoaa Heikki Hiilamon kaltaisille ihmisille illuusion rikkaudesta ja turvatusta tulevaisuudesta. Ennemmin tai myöhemmin tämä kupla murtuu, ja sen murtajina ovat ironisesti juuri Hiilamon rakastamat sosiaaliturvaperäiset maahanmuuttajat. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan romahtaessa on turha odottaa, että EU tai IMF rientäisivät hätiin tekohengittämään Suomen turpeaa julkista sektoria.

Suomi on pitkään ollut aivoviennin lähtömaa, ja tämä kehitys tulee jatkossa kiihtymään. Suomessa hyvän ja ilmaisen koulutuksen saaneet insinöörit yms. kuuluvat taloudellisesti globalisaation voittajiin, mutta elämänlaadussa heidän maksettavakseen lankeaa kova hinta: Suomeen ei ole enää paluuta ja uudessa kotimaassa lasta ei voi päästää kävelemään kouluun ilman saattajaa ja kotitalon ikkunoissa on kalterit.

Suomi on siis kansakuntana yksi globalisaation häviäjistä. Samaan aikaan maahan houkutellaan kymmeniä tuhansia sosiaaliturvaperäisiä onnenonkijoita, jotka saavat kaiken ilmaiseksi ja joiden kohdalla piikki on aina auki. Ei ihme, jos suomalaiset ovat vihaisia. ”Rasismia” ja ”muukalaisvihamielisyyttä” huutavilta hiilamoilta jää huomaamatta se, että vihan todellinen kohde ovat ne päättäjät, joiden tekojen tulosta tämä on.

Onko sitten olemassa mitään muuta tietä?

Toinen tie: itsenäisyys, oma valuutta, oma maahanmuuttopolitiikka

Suomelle ja suomalaisille haitalliset päätökset voitaisiin perua. Kansainvälisten sopimusten irtisanominen on yhtä helppoa kuin niiden solmiminen.

Mielestäni Suomen pitäisi erota EU:sta ja eurovaluutasta ja ottaa käyttöön oma rajavalvonta ja itsenäinen maahanmuuttopolitiikka. Päätösvalta pitäisi palauttaa Suomen kansalaisille mm. sitovien kansanäänestysten kautta.

Suomen valtion on oltava ensisijaisesti suomalaisten edunvalvontakoneisto. Kukin kansallisvaltio keskittyköön tuottamaan hyvinvointia ja ihmisoikeuksia ensisijaisesti omille kansalaisilleen omalla alueellaan.

Eurosta eroaminen ja itsenäisyyden palauttaminen aiheuttaisivat tietenkin paljon lainsäädäntötyötä ja jonkin verran kustannuksia. Uuden itsenäisyyden alkutaival ei olisi aivan helppo. Mutta kyse on välttämättömistä muutoksista, jotka on pakko tehdä ennemmin tai myöhemmin. Eurostoliitto on ihan yhtä ikuinen kuin Neuvostoliittokin oli. Mitä pidempään näitä välttämättömiä uudistuksia lykätään, sitä vaikeampia ja kalliimpia niistä tulee.

_______
Lue myös:

Keinoja eriarvoisuuden lisäämiseen